Väinö otti tyhjän puukantimen mukaansa ja lähti hakemaan liiteristä lisää polttopuita. Hän täytti kantimen ja aikoi palata sisälle, kun hän tuli katsoneeksi puupinoaan tarkemmin. Se näytti surkean pieneltä.
- Hyvä tavaton. Mihin minun polttopuuni on huvenneet? Joku on takuulla pöllinyt ne. Kuka semmoista tekee, Väinö ihmetteli.

Väinölle muistui mieleen kesä. Silloin hän pilkkoi puita paahteessa. Hiki valui, kärpäset surras, hyttyset inisi ja paarmat pörräs Väinön ympärillä. Viimeisenä pisarana ampiainen tuikkasi piikillään Väinöä otsaan.
- Nyt riitti! Jatkan puiden pilkkomista joskus syksymmällä, kun ilmat on viilenneet, oli Väinö silloin päättänyt ja peitellyt pöllit pressulla odottamaan pilkkomista.

Minkä kesällä taakseen jättää, voi talvella pressun alta löytää. Ja siellähän ne Väinön puut odotti peiton alla kaikessa rauhassa. Syksy oli mennyt menojaan ja talvi pakkasineen tullut tulojaan. Nyt oli viimeinen hetki ruveta puuhommiin, ettei tupa mene kylmäksi. Aika moni asia jäisi hoitamatta, jos ei olisi olemassa viime tippaa.