Ikkunasta näkyvä talvinen maisema kutsui Väinöä hiihtämään. Väinön kotinurkilla ei ollut valmiita konelatuja, mutta Väinö oli tottunut umpihankihiihtäjä. Hän laittoi sukset jalkaansa ja lähti matkaan. Pellon poikki hiihtäminen oli vähän hankalaa rämpimistä, mutta metsässä hiihto sujui hyvin. Suksi luisti ja sää suosi hiihtäjää. Väinö ihaili lumisia puita ja ajatteli niitä näitä. Matka taittui mukavasti ja aikansa hiihdettyään Väinö havahtui katselemaan tarkemmin ympärilleen. Maisema näytti vieraalta.

- Hyvä tavaton! Missä minä oikein olen? Minähän olen eksynyt! Mitä minä nyt teen? Väinö hätääntyi.
- Rauhoitu hyvä tonttu! Nyt sinä käännyt ympäri ja hiihdät omia jälkiäsi pitkin takaisin kotiin, Väinö rauhoitteli itseään.

Ja niin hän kääntyi ympäri ja lähti hiihtämään omaa latuaan pitkin kotia kohti. Metsässä oli jo hyvin hämärää ja suksien jälkiä oli vaikea erottaa, mutta aikansa hiihdettyään Väinö saapui tutun pellon reunaan. Pellon toisella puolella hämärissä häämötti Väinön ikioma rakas koti. Väinö hiihti pellon poikki että heilahti. Hän laittoi sukset ja sauvat liiterin seinustalle ja meni sisälle. Sisällä hän riisui ulkovaatteet päältään.

- Taidan oikaista pikku hetkeksi ennen kuin syön iltapalaa, päätti Väinö.
Hän heitti sängylle pitkäkseen ja oli alta aikayksikön umpiunessa ja nukkui sikeästi aamuun asti.