Puhelin soi. Hilma soitti Väinölle.
- Voitko tulla käymään? Haluaisin tarjota sinulle kahvit, ehdotti Hilma.
- Miksi? Onko sinulla synttärit tai jokin muu merkkipäivä, uteli Väinö.
- Ei, ei ole synttäreitä eikä muutakaan juhlaa, haluaisin tarjota kahvit muuten vaan, vaikka lähestyvän joulun kunniaksi, sanoi Hilma.
- Selvä pyy, minä tulen käymään, lupasi Väinö.

Hilman luona tuoksui kahvi ja pöydässä oli tuoretta pullaa sekä vino pino herkullisen näköisiä piparkakkuja. Hilman koti näytti hyvin erilaiselta kuin Väinön, seinillä oli paljon tauluja ja kaikkialla näkyi pieniä koriste-esineitä.
- Miksi sinulla on näin paljon turhia tavaroita, kysyi Väinö.
- Ei ne ole turhia! Ne on kauniita koriste-esineitä. Minä tykkään katsella niitä, siitä tulee minulle hyvä mieli, vastasi Hilma ja kuulosti hiukan loukkaantuneelta.
- Katsos tätä, Hilma jatkoi ja otti pöydältä tonttu koristeen. Sinä saat tämän. Aina kun katselet sitä, niin ajattele minua. Tai meitä, kahta samanmoista tonttua, Hilma sanoi.

Illalla, kun Väinö oli taas kotona, hän katseli Hilman antamaa tonttua. Hän yritti ajatella Hilmaa. Mieleen muistui tuore pulla ja herkulliset piparkakut. Se oli kyllä mukava muisto.