Innostuin syksyllä kutomaan itselleni villatakin. Innostus sai alkunsa villahousuista, jotka tein ja sain yllättäin jopa valmiiksi. Toisena yllykkeenä oli Strömsön ohje, jonka mukaan villatakin voi kutoa pyöröpuikoilla, siksakata etureunat ja sen jälkeen leikata edestä auki. Kuulosti hyvältä, nopeuttaa hommaa kun jää nurjat kerrokset pois. Helpottaa tällaista hidasta neulojaa, jolla tuppaa työt jäämään herkästi kesken. No, kun yhdessä kohdassa säästyy aikaa, niin toisessa sitä kuluu. Etureunaan piti ommella nauha, että leikatut langanpäät jää piiloon. Aika harsiminen siinäkin, mutta tuli tehtyä.

Kaikki meni muuten ok, mutta arvioin silmukkamäärän väärin ja takista tuli liian suuri. Nyt olen pari kuukautta hautonut takkia kaapissa ja miettinyt, mitä teen. Puranko takin ja teen uuden. No, ei nyt sentään. Lankahan on pieninä pätkinä, kun takki on halkaistu edestä saksilla. Ja muutenkin, purkaminen ei kuulu tapoihini. Entä, jos pesen takin koneessa siinä toivossa, että se kutistuu. Voisiko se auttaa. Vai siirrynkö syömään herkkuja, jotta kasvaisin ihmisenä. Ehkä en, ei taida pidemmän päälle kannattaa. Entä jos myisin takin. Tai lahjoittaisin. Yksi sopiva uhrikin olisi jo mielessä. Vähän kirpaisee ajatus takista luopumisesta, mutta eipä siitä mitään iloa kaapissakaan ole kenellekään. Pitää miettiä vielä.

Tämmöinen siitä nyt kuitenkin tuli. Lanka on seitsemää veljestä, napit vanhaa varastoa. Ja harmituskin alkaa hellittää ja puikot otettu taas esiin. Ehkä seuraavaksi jotain pientä, ainakin aluksi.