Olifantin joulukalenterin toisena osiona oli kalenterin kuvat, jotka oli levyjen kansia. Se puoli meni minulla ihan metsään, mutta onneksi kanssakilpaiijoilla riitti tietoa niistäkin asioista, niin tuli vastaukset kaikkiin kalenterin kysymyksiin.

Menestyin kalenterikisassa sen verran hyvin, että sain palkinnoksi Miika Nousiaisen Juurihoito -kirjan sekä pari kerää kaunista lankaa. Paketissa oli mukana myös kiva kortti. Paketti tuli perille jo jokin aika sitten ja nyt sain vihdoin tallennettua kuvan voitostani tänne blogiinikin. Tuhannet kiitokset Olifantille kisan järjestämisestä sekä saamastani palkinnosta! Ja onnittelut myös muille voittajille!

- Tottakai minä sen tiedän, vaikka eilen luettelinkin leikilläni eri viikonpäiviä. Tänään on tietysti jouluaatto, vastasi Väinö.

- Niin on! Hyvin tiedetty, kehui Hilma.

- Tiedätkö mitä, aloitti Väinö ja hänen ilmeensä muuttui vakavammaksi.

- Tiedän, vastasi Hilma, vaikkei Väinö ollut edes ehtinyt sanoa, mitä hänellä oli mielessä.

- Minusta tuntuu ihan samalta, jatkoi Hilma: - Minäkin odotin joulua ihan innoissani, mutta nyt kun on jouluaatto, onkin mieleni jotenkin alakuloinen. Oikeastaan toivoisin, että jouluun olisi vielä aikaa ainakin viikko tai pari. Meillä on ollut niin mukavaa yhdessä, kun olemme odottaneet joulua ja nyt se kaikki on ohi.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Tontuilla oli mieli maassa. Kummallista.

- Mutta pitääkö sen kaiken olla ohi? Mitä jos vietetäänkin tästä lähtien aina aikaa yhdessä? Mitä jos odotetaan yhdessä jokaista uutta päivää? Minä olen viime aikoina miettinyt, että olisi tosi mukavaa, jos sinä ryhtyisit minun tonttumuorikseni, sanoi Väinö vähän arastellen.

- Niinkö? Ja minä kun olen viime aikoina ajatellut, että kaikista maailman tontuista sinä Väinö olisit varmasti kaikkein sopivin minun tonttu-ukokseni, sanoi Hilma.

Yhtäkkiä kaikki alakuloisuus oli kuin pois pyyhkäisty. Tonttujen mieli oli taas iloinen ja niin he päättivät lyödä hynttyyt yhteen.

- Eiköhän keitetä kahvit ennen kuin lähdetään Tonttulaan joulun viettoon, sanoi Väinö ja laittoi kahvipannun tulille.

Vähän myöhemmin Väinö ja Hilma käveli polkua pitkin kohti Tonttulaa. Polku oli aika kapea, mutta hyvin he siihen sopivat rinnakkain. Polulla käveli luultavasti kaksi maailman onnellisinta tonttua. Väinö ja Hilma pysähtyi hetkeksi. Oli aivan hiljaista. Puhdas valkoinen lumi peitti maiseman. Tonttujen edessä oli uskomattoman kaunis maailma.

- Hyvää joulua Hilmaseni, kuiskasi Väinö hiljaa.

- Hyvää joulua sinullekin Väinö-kulta, kuiskasi Hilma takaisin.

Yhdessä he toivoivat sisimmässään täydestä sydämestään hyvää ja rauhallista joulua ihan jokaiselle. Tunsitko sinä heidän toiveensa lämpimänä läikähdyksenä sydämessäsi?

-Tietenkin joulu! sanoi Väinö innoissaan.

-Niin on ja sen lisäksi j-kirjain on ainoastaan joulukuussa, sanoi Hilma.

- Tämän päivän arvoitus kuuluu näin: Tiedätkö mikä päivä huomenna on, kysyi Hilma.

- Huomennako? Tiistai? Tai perjantai? alkoi Väinö arvuutella.

- Hys, hys. Ei saa arvata vielä, vaan vasta huomenna, sanoi Hilma.

Hilma ja Väinö kuului tänä vuonna Tonttulan joulukuusen koristeluryhmään. Kuusi kannettaisiin kohta sisään, joten Hilman ja Väinön oli aika lähteä Tonttulaan. Tonttulassa oli jo vuosia ollut perinteenä kirjoittaa kaikkien koristeluun osallistuvien nimet pienille lapuille, jotka laitettiin tonttulakkiin. Joulumuori toimi sitten onnettarena ja nosti myssystä yhden lapun. Se tonttu, jonka nimi lapussa luki, sai kunnian pujottaa latvatähden paikalleen. Vaan kuinkas tällä kertaa kävikään? Joulumuori nosti myssystä vahingossa kaksi lappua, sillä Väinön ja Hilman nimilaput oli tarttuneet toisiinsa kiinni.

Hetken hämmennyksen jälkeen kuusen viereen tuotiin kaksi tuolia. Hilma ja Väinö nousi tuoleille seisomaan. Väinö taivutti kuusen latvaa ja Hilma sujautti latvatähden paikalleen.

- Hilma ja Väinö on hyvä tiimi, sanoi joulumuori tonttujoukon taputtaessa innokkaasti käsiään.

Kun kuusi oli koristeltu, tontut nauttivat glögiä ja pipareita ja lauloivat sitten yhdessä joululauluja. Vasta myöhään illalla palasivat Väinö ja Hilma koteihinsa. Ennen nukkumaan menoa Väinö söi vielä muutaman piparkakun. Ja sitten vielä muutaman lisää.

Hän oli tehnyt illalla piparkakkutaikinan valmiiksi ja tuli nyt Väinön luokse leipomaan. Väinö innostui ja otti kiireesti esiin piparkakkumuotit, kaulimen ja uunipellit. Hädin tuskin oli ensimmäiset piparkakut nostettu pellille, kun Väinö kysyi, voiko maistaa taikinaa. Väinön mielestä piparkakkutaikina oli yhtä hyvää kuin valmiit piparkakutkin.

- Ota nyt sitten pieni nokare, lupasi Hilma                         .

Väinö otti pikku nokareen taikinaa. Ja toisen nokareen. Ja kolmannen.

- Meinaatko sinä syödä kaikki piparit taikinana? kysyi Hilma.

- Sinähän sanoit, että voin maistaa pikku nokareen, enkä ole ottanut yhtään isoa nokaretta, Väinö puolustautui.

Hilmaa nauratti. Väinö oli mahdottoman perso piparkakkutaikinalle, mutta Hilma olikin ollut kaukaa viisas ja tehnyt taikinaa tupla-annoksen. Ei siis haitannut, vaikka Väinö söikin taikinaa, kyllä siitä riitti valmiita pipareitakin varten.

-Kuinkas se sitten on, millaista ruokaa voi syödä sekä kuussa että maassa? kysyi Hilma.

-Tähden muotoisia piparkakkuja, ehdotti Väinö.

-Ehkä niitäkin, mutta kuumaa ruokaa voi syödä kuussa ja maassa, sanoi Hilma. -Huomiseen mennessä saat miettiä, mikä se on, joka on joulukuussa, muttei missään muussa kuussa.

- Mennäänkö Erakkotontun luo saman tien, niin ehditään takaisin ennen kuin tulee pimeää, ehdotti Väinö.

- Mennään vaan, tosin minua vähän pelottaa, vastasi Hilma.

- Pelottaa? Miksi ihmeessä? Erakkotonttuhan on ihan mukava, ihmetteli Väinö.

- Niin onkin, tosi mukava, mutta se hänen kotiluolansa on niin jännittävä, sellainen pimeä loukko. Minä aina pelkään, että lepakko lentää siellä niskaani tai katosta putoaa hämähäkki päähäni, sanoi Hilma ja kylmät väreet riipivät hänen selkäpiitään.

- Ei kai siellä niin voi käydä. Sitä paitsi sinun ei tarvitse olla huolissasi, minä pidän sinusta huolta, sanoi Väinö.

Tontut lähtivät matkaan. Väinön teki mieli sanoa, että häntäkin vähän pelotti Hilman kysymä arvoitus puun takana piileskelevästä valkoisesta otuksesta. Voisiko puun takana olla kummitus, Väinö mietti, vaikka tiesi, ettei kummituksia ole olemassakaan.

Väinö ei kuitenkaan maininnut pelostaan mitään, vaan sanoi huolettomaan tyyliin: - Voisitko tässä matkan aikana kertoa, mikä se valkoinen on, joka piileskelee puun takana. Minä mietin sitä pääni puhki, mutta en keksinyt vastausta. Ajattelin, että se voisi olla vaikka riekko tai kana tai naali, mutta tuskin ne puun takana piileskelee.

- Ei ne tosiaan puun takana piilottele, mutta ujo piimä siellä kyllä on, sanoi Hilma.

Väinö huokaisi helpotuksesta, arvoituksen vastaus olikin ihan hassu eikä ollenkaan pelottava.

Erakkotonttu on ikivanha tonttu, joka yleensä asuu Tonttulan perimmäisessä peräkamarissa. Silloin tällöin Erakko haluaa kuitenkin olla ihan ypöyksin. Silloin hän muuttaa joksikin aikaa asumaan kotiluolaansa, jonka hän on kaivanut valtavan puun juurelle. Oikeastaan luola on ihan kodikas ja mukava, vähän vain pimeän puoleinen, koska siinä ei ole ikkunoita lainkaan, pelkkä ovi vain. Luolaa valaisee katosta roikkuva suuri myrskylyhty.

Hilma painautui Väinön kylkeen, kun he saapuivat Erakon ovelle. Erakko ilahtui nähdessään Hilman ja Väinön. Vaikka Erakko viihtyi alkeellisissa oloissa, ei hänenkään suunsa tuohesta ollut, kyllä hänellekin rusinapulla maistui.

Koko kolmikko istui pöydän ääreen rupattelemaan. Erakko kertoi nuoruudestaan ja siitä kuinka hän ennen Tonttulaan saapumistaan oli työskennellyt metsätöissä ja kaatanut valtavia puita justeerilla ja tasapainoillut tukkien päällä tukin uitossa. Oli hän jonkin aikaa ollut myös kokkina laivalla. Se oli hurjaa touhua, kun myrskyssä piti kattilat saada pysymään hellalla. Niiltä ajoilta oli muistona katosta roikkuva myrskylyhtykin.

Ulkona oli jo melko hämärää, kun Väinö ja Hilma lähti kotimatkalle.

- Eihän siellä nyt niin kovin pelottavaa ollut, vai mitä? kysyi Väinö.

- Ei niin. Erakko kertoi niin mielenkiintoisia tarinoita, etten minä edes muistanut pelätä, nauroi Hilma. -Tiedätkös muuten, millaista ruokaa voi syödä sekä kuussa että maassa, Hilma kysyi.

- Tule mukaan. Minun pitää mennä Tonttulaan. Joulumuori soitti ja pyysi käymään. Hänellä on jotain tuiki tärkeää asiaa.

Tontut lähtivät matkaan. Molemmat mietti matkalla, mitä asiaa joulumuorilla mahtoi olla. Toivottavasti mitään ikävää ei ollut sattunut. Ei sentään. Kyllä muorilla oli ihan mukavaa asiaa.

 - Kun Hilma oli sairaana, sinä Väinö hoidit häntä hyvin ja Hilma kiitteli sinua kovasti. Hänen mielestään sinulle pitäisi antaa ihan kunniamitali. Minunkin mielestäni sinua on syytä huomioida. Ensinnäkin, koska sinulla on erittäin suuri ja hyvä sydän ja tiedän, että piparkakut on sinun herkkuasi, niin minä leivoin sinulle suuren piparkakkusydämen. Ole hyvä! sanoi joulumuori.

Väinö otti piparkakun käteensä ja kiitti hämillään.

- Täällä Tonttulassa on jo pitkään ollut tapana ottaa ansioituneista tontuista virallinen valokuva, joka kehystetään ja ripustetaan Tonttulan seinälle eli Tonttulan Raameihin. Nyt onkin juuri oikea aika ottaa sinusta Väinö valokuva ja pääset mukaan Tonttulan Raameihin, jatkoi joulumuori.

Väinö oli entistä enemmän hämillään. Hän ei oikein tiennyt, kuinka olisi suunsa asettanut kuvaa varten. Kun valokuva oli otettu, tarjosi joulumuori kaikille glögiä ja pipareita. Piparkakkuja Väinö söi ihan mielissään eikä ollut enää yhtään hämillään.

Kun Väinö ja Hilma palasivat Väinön kotiin, keitti Väinö kahvit. Hän halkaisi saamansa piparkakun kahtia.

- Enhän minä voi sitä piparkakkua syödä, se on sinulle, esteli Hilma.

- Totta kai voit ja pitääkin syödä. Jos et sinä olisi sairastunut, en minä olisi hoitanut sinua enkä olisi saanut tätä pipariakaan. Tämä on kaikki ihan sinun ansiotasi, perusteli Väinö.

- Tottapa tuokin, nauroi Hilma: - Se oli hyvä perustelu. Osaatkos sitten yhtä hyvin perustella vastauksesi eiliseen arvoitukseen, mitä piparkakku sanoi auton alle jääneelle kaverilleen.

-Piparkakut ei ehdi sanoa mitään, sillä minä syön ne kaikki ääntä nopeammin, vastasi Väinö.

-Tuo on kyllä totta! Mutta jos pipari ehtisi sanoa auton alle jääneelle kaverilleen jotain, se sanoisi "Tulehan muruseni!" sanoi Hilma. -Mutta tiedätkös sitten mikä on valkoinen ja piileskelee puun takana? Mieti sitä huomiseen asti, Hilma jatkoi.

Myös lenkkipolun varrella vahtivalle pölkkypäälle kudoin uuden tonttulakin. Vanha myssy oli sään armoilla pinttynyt niin likaiseksi, ettei lähtenyt pesussa puhtaaksi. Parta on sama vanha kuin ennenkin, vähän ryvettyneen näköinen sekin, mutta jätin paikoilleen. Se ei ole mikään vanha naavaparta, koskapa on tehty villalangasta.

- Ai, niin. Olen jo melkein unohtanut koko jutun. Mutta nyt oletkin saanut miettiä asiaa monta päivää ja osaat varmaan sanoa, mikä on vihreä ja menee ylös ja alas? kysyi Hilma.

- Se on varmaankin puusta irronnut koivun lehti, jota tuuli riepottaa sinne tänne, vastasi Väinö.

- Tosi hyvä vastaus, hyvin keksitty, se voisi tosiaan olla vaikka ilmassa lentelevä puun lehti. Virallisen vastauksen mukaan se kuitenkin on kurkku hississä, sanoi Hilma.

Väinö alkoi nauraa. - Mikä sitten on punainen ja menee ylös ja alas? kysyi Väinö ja vastasi itse saman tien: - Se on tomaatti hississä.

Hilmakin alkoi nauraa. - Mikä sitten on punainen, menee ylös alas ja sanoo lits, läts, kysyi Hilma ja vastasi: - Se on ketsuppi hississä.

- Mikä on valkoinen ja menee ylös alas? kysyi Väinö :- Se on lumipallo hississä.

Totut keksivät toinen toistaan hassumpia kysymyksiä ja nauroivat mahat kippurassa. He olivat olleet monta päivää sisällä hissuksiin ja huolikin oli vähän painanut kumpaakin. Nyt kun Hilma oli taas terve, purkautui väsymys ja huolten väistyminen suoranaisena hepulina.

-Leikki sikseen, nyt saat miettiä seuraavaa arvoitusta. Kaksi piparkakkua käveli tiellä, toinen niistä jäi auton alle. Mitä se toinen pipari sanoi auton alle jääneelle kaverilleen, kysyi Hilma.

Väinön oli vaikea ajatella. Hän melkein tunsi piparkakun ihanan maun kielellään.

Illan suussa Hilma sanoi, että hänen olisi aika palata omaan kotiinsa. Hilmalla oli jo vähän koti-ikäväkin. Väinö yritti suostutella Hilmaa vielä jäämään, mutta Hilma sanoi: - Kyllä minun on jo korkea aika mennä  kotiin. Kukatkin pitää kastella ja laulan niille tuutulaulun ennen nukkumaan menoa.

Väinö kävi saattamassa Hilman kotiin. Kun Väinö palasi omaan kotiinsa, tuntui koti kovin tyhjältä.

- Täällä on vähän kylmä, tuumi Väinö ja teki tulen hellaan. Elävä tuli toi kotiin vähän eloa ja lämpöä. Se lohdutti.

- Hilma! Sinä olet jo jalkeilla. Melkein säikähdin, että kuka siinä pöydän vieressä istuu, Väinö sanoi.

- Kuka muu tässä nyt sitten voisi olla kuin minä. Tulin tähän pöydän ääreen aamupalalle sinun seuraksesi, sanoi Hilma heleällä äänellä.

- Sinähän pystyt taas puhumaan! Voi tätä ilon ja onnen päivää! Nyt minä kyllä keitän kahvit, sanoi Väinö innoissaan ja laittoi kahvipannun tulille.

- Sinähän kysyit eilisessä arvoituksessa, kuka pystyy tänään taas puhumaan. Sinä tiesit, että minä tulen jo kuntoon, sanoi Hilma mielissään.

Väinö kattoi pöytään tuoretta rusinapullaa. Hilma ihmetteli, mistä Väinö oli pullalentin saanut. Väinö sanoi leiponeensa sen aamutuimaan, mutta Hilma ei sitä uskonut. Väinö tunnusti sitten, että joulumuori oli edellispäivänä käynyt kysymässä Hilman vointia ja tuonut lämpimäisiä tullessaan.

Aamupalan jälkeen Hilma soitti joulumuorille ja sanoi voivansa jo paljon paremmin. Hilma kehui, kuinka hyvää huolta Väinö oli hänestä pitänyt. Hilman mielestä Väinö olisi ansainnut oikein mitalin hyvästä työstään. Joulumuori muistutti Hilmaa, että sairastamisen jälkeen on syytä ottaa rauhallisesti, ettei tule mitään jälkitauteja. Hilma kuunteli ohjeita kuuliaisesti.

Hilma ja Väinö vietti päivän sisällä. Hilma lepäili ja Väinö luki hänelle kirjoja. Aika kului rattoisasti niinkin.

Hilma osoitti peukalolla itseään.

- Oikein arvattu! No, tiedätkös sitten, kuka on huomenna jo paljon paremmassa kunnossa ja pystyy taas puhumaankin? Väinö kysyi.

Hilma katseli Väinöä epäröiden. Hilman kurkkuun koski kovasti. Hän ei uskonut, että puhuminen onnistuisi vielä seuraavana päivänä. Urhoollisesti Hilma kuitenkin hymyili Väinön arvoitukselle. Sitten Hilma nukahti taas.

Ovelta kuului vaimeaa koputusta. Joulumuori oli tullut kysymään Hilman vointia ja toi samalla lämpimäisiä Väinölle ja Hilmalle. Muori ei halunnut tulla sisälle, ettei vahingossa veisi viirusta mukanaan Tonttulaan. Pihassa hän vaihtoi Väinön kanssa muutaman sanan.

- Minä olen Hilmasta niin huolissani, sanoi Väinö ja hänen silmänsä sumeni oudosti.

- Uskon sen. Hilmalla ei kuitenkaan ole mitään hätää, sinä pidät hänestä niin hyvää huolta. Sinä olet hyvä tonttu, Väinö, joulumuori sanoi.

Väinön silmät sumeni entisestään ja taisi siinä pari kyyneltäkin tirahtaa hänen poskilleen.

-Nyt on kovasti liikkeellä lentolentsua. Postitoimistollakin on sairastuneita niin paljon, että posti on tilapäisesti suljettu ja postin jakelu keskeytetty, sanoi joulumuori.

-Niin siitä kerrottiin uutisissakin. Hilma kävi postitoimistossa hiljattain, tiedä vaikka olisi sieltä saanut viiruksen mukaansa, totesi Väinö.